maanantai, 30. marraskuu 2009

Kotona

Palasin Koreasta reilu viikko sitten ja kiirettä on pitänyt siitä lähtien. Parit bänditreenit, neljä päivää studiolla äänittämässä ja pari työhaastattelua :) Samaan aikaan tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kotoa lähtenytkään mutta silti Suomea katsoo hieman erilaisin silmin. Uskon että vasta myöhemmin sitä osaa paremmin sisäistää ja ymmärtää kaiken mitä viimeisen kolmen kuukauden aikana on tullut tehtyä. Mutta mitä tällä hetkellä on reissusta mielessä? Mitä kerron ihmisille jotka kysyvät "No oliko hyvä reissu ja millasta siellä Koreassa on?"

Negatiivisimmassa päässä on oudot ruuat ja juomat (mm. kalansisälmyssoppa, luukeitto, kalmari, ja nuudeleita riisin kanssa ja kukaan ei voi väittää että soju on hyvää!), lattialla nukkuminen, hardcore koulutussysteemi mutta silti ihmisten huono englanninkielentaito, se että rakennuksistä lämmitetään vain makuuhuoneiden lattiat jolloin esim. käytävät, suihkut ja vessat jäävät kylmiksi. Ei kiva. Myös itsenäisyys tuntui olevan välillä vaikeaa saavuttaa kun isäntä haluaa järjestää kaiken puolestasi...

Mukavina muistoina ovat toisaalta juuri ystävälliset ja avuliaat ihmiset, vuoria silmänkantamattomiin minne ikinä meneekin, suolainen merileväpaperi sekä makeat perunat (nam!) savitöiden tekeminen, puikoilla syöminen, karaokekopit sekä paikallinen muoti (ihmiset pukeutuvat todella tyylikkäästi kaikkialla).

Koko matka tuntuu täältä kotoa käsin hyvin epätodelliselta. Kolme kuukautta irti omasta elämästäni, ehkä jopa omasta itsestäni sillä vieraassa kulttuurissa ja vieraassa seurassa huomasin käyttäytyväni hieman eri tavalla kuin kotona. Olin (maassa maan tavalla) ystävällisempi, hymyilevämpi, korrektimpi ja viljelin huumoria vähemmän. Mirella Koreassa teeskenteli enemmän kuin Mirella Suomessa. Koreassa olin vieraana, Suomessa olen kotonani. En myöskään jaksanut välittää juurikaan ulkonäöstäni sillä eihän minua siellä kukaan tuntenut :D

Konkreettisena muistona matkasta jäi kasapäin valokuvia ja videopätkiä! Saimme Intanin kanssa myös meille tehdyn jäähyväisvideon muistoksi mikä sisälsi kuvia matkamme varrelta ja eri oppilaiden ja opettajien jäähyväis- ja kiitossanoja meille. Sain myös liikuttavan paljon kirjeitä oppilailta viimeisenä päivänä jossa he kiitiivät yhteisestä ajasta ja kertoivat että minua tulee ikävä. Myös me teimme Intanin kanssa oman jäähyväiskorttimme joka päätyi koulun seinälle. KIITOS GREEN DREAM!

Kaikkein kokskettavinta oli kuitenkin eräältä kolmosluokkalaiselta pojalta saamani kirje. Hän ei ollut yksi oppilaistani mutta olimme samoilla savityötunneilla. Hän ei puhunut juurikaan englantia joten kommunikointimme oli vähäistä. (Poksuttelimme mm. kuplamuovia ja hän opetti minulle sanan "paska" koreaksi) Viimeisenä päivänä hän istui puun alla soittamassa kitaraa ja kun menin ottamaan hänestä valokuvaa, hän alkoi soittaa yhtä kappaleistamme jonka hän oli opetellut antamaltani cd-levyltä. Hän soitti ja minä lauloin.

Lähtöpäivänäni en nähnyt häntä enää mutta eräs opettaja välitti hänen antamansa paketin minulle. Paketissa oli hänen tekemänsä pieni kukkaruukku ja kirje, missä hän kertoi kauniin sanoin katuvansa sitä ettei viettänyt enemmän aikaa kanssani ja miten hän ei koskaan tule unohtamaan sitä miten musisoimme yhdessä puun alla. Hän toivoi että tapaamme vielä joku päivä musiikin merkeissä. (Hän oli varmasti saanut paljon apua kirjeen kirjoittamiseen englanniksi) Minua harmittaa se että en voi vastata hänelle.

Sain myös paljon kansainvälisiä ystäviä joihin, kiitos Facebookin, voin pitää yhteyttä jatkossakin. Ja tottakai matka auttoi minua myös näkemään oman kulttuurini ulkopuolelle ja ymmärtämään erilaisuutta. Suomessa on paljon hyvää mutta on hyvä olla tietoinen myös muusta arvostaakseen sitä. Ehkä menen Koreaan vielä joku päivä mutta nyt saa matkustelu vähäksi aikaa riittää ;)

Yllä savitöiden opettaja ja alla Nicolas perheineen

BYE BYE MILLELA

Aika sööttiä :D

keskiviikko, 18. marraskuu 2009

Viimeinen viikko

Ylihuomenna pakkaan tavarani ja hyvastelen Green Dream High Schoolin. Lauantaina lentoni lahtee Seoulista Pariisiin ja Pariisista Helsinkiin. Tosin ehdin eilen jo huolestua kuullessani Finnairin lakosta, silla jos se olisi jatkunut lauantaihin saakka, olisi Pariisista Helsinkiin paasy tuottanut vaikeuksia. Ulkona on pakkasta ja maisema on valkea. Yo toi mukanaan kuuraa. Lunta taalla laaksossa ei viela ole mutta en ihmettelisi jos viela nakisin vuoret lumen peitossa ennen kotiinlahtoa.                                     

Viime viikonloppu oli minulle siis viimeinen viikonloppu Koreassa ja vietin sen riemukkaasti kahdentoista muun vapaaehtoisen kanssa! Lauantaiaamuna lahdin kohti Gwangjua, jonne olimme sopineet viimeisen yhteisen tapaamisemme. Kolme vapaaehtoisista tyoskentelee Gwangjussa taideprojektin parissa ja koska heilla ei ole vapaita viikonloppuja jotta he voisivat matkustaa, paatimme me muut menna heidan luokseen viikonlopuksi.
 
Kolmelta Gwangjun “basaarissa” alkoi kahden vapaaehtoisemme Makanin (Ranska) ja Wallyn (Korea) yhteinen performanssi. Wally esitti omassa osiossaan Hip Hop taitojaan ja Makan puolestaan esitteli kykynsa Taekwondossa. Lopuksi he esittivat yhteisen numeron joka yhdisti suvereenisti molempia lajeja. Yleiso oli innoissaan ja esitys oli hauska! Naimme myos Julietin (Ranska) taidenayttelyn pienessa galleriassa. Juliet oli kolmen kuukauden aikana maalannut kuvia vanhoista myyjista Gwangjun torilla ja suunnitellut heille keinuvan penkin jolla heidan olisi mukavampi tehda toitaan.
 
Paiva oli taynna muutakin toimintaa. Yleisolla oli mahdollisuus kokeilla muun muassa naurujoogaa, johon me kaikki vapaaehtoiset tietenkin myos mielellamme osallistuimme. On hyvin vaikea selittaa mita tunti piti sisallaan, mutta itse koin nauramisen melko teennaisena. Pointti oli “fake it until you make it” ja kavimme ohjaajan kanssa lapi erilaisia eleita ja liikkeita ja annahdyksia joiden paatteeksi oli tarkoitus aina nauraa. Tosin ainut keta tunti aidosti tuntui naurattavan oli Makan joten me muut saimme paljon riemua lahinna katsellessamme hanen jatkuvaa repeilyaan.
 
Iltaseitsemalta emme olleet vielakaan syoneet kunnon lounasta emmeka paivallista mutta sen sijaan suunnistimme laheiseen galleriaan jossa saimme hieman naposteltavaa ja olutta. Naimme myos pienen monologiperformanssin seka patkia tunnin mittaisesta dokumenttielokuvasta jonka paikalliset taiteilijat olivat tehneet. Suostuttelimme myos Wallyn ja Makanin esittamaan koreografiansa uudelleen ja sen jalkeen lahdimme vihdoin syomaan!
 
 
Ruokailun jalkeen saimme vietya tavaramme motellille ja laksimme baariin. Wally, Makan ja Juliet veivat meidat paikkaan jossa tuntui silta kuin olisi astunut pois Koreasta kokonaan. Baari oli taynna lansimaalaisia! Siella oli biljardipoyta, darts ja baarimikot pitivat showta heittelemalla villisti pulloja tehdessaan cocktaileja! Olin taysin unohtanut mitten suurikokoisia, aanekkaita, humalahakuisia ja jollain tavalla narsistisia lansimaalaiset ovatkaan! Istuin puoli tuntia taysin aimana juodessani vodka cranberryani ja katsellessani ymparillani olevaa menoa. Viereisessa poydassa jollain naisella oli syntymapaiva ja koko seurue piti alytonta mekkalaa. En ole juurikaan viettanyt aikaani baareissa Koreassa ollessani mutta olen naemma tottunut niin paljon korealaiseen kohteliaisuuteen, vaatimattomuuteen ja miellyttamiseen etta lansimaalaisuus tuntui vuorostaan todella oudolta. On varmasti kummallista tulla takaisin Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja ihmetella etta “missa kaikki Korealaiset ovat?”
 
Jonkin aikaa baarissa notkuttuamme lahdimme karaokeen! Saimme etsia jonkin aikaa ennen kuin loysimme paikan jonne me kaikki 13 vapaaehtoista ja yksi IWO:n tyontekija mahtuisimme! Taalla kun on tosiaan tapana vuokrata huone seurueelle karaokekopista. Kaikki olivat jo hieman vasyneita mutta jahka tutut hittibiisit kajahtivat soimaan ja saimme poytaan hieman naposteltavaa seka juomista, alkoi meno taas olla kohdallaan.
 
 
 
Kolmen aikoihin yolla aloin tuntea itseni todella vasyneeksi ja kun osa porukasta suunnisti viela yokerhoon, paatin menna sen porukan mukana joka vaelsi jo nukkumaan hostellille.
 
Sunnuntaina herasimme arvatenkin myohaan ja lahdimme yhdessa lounaalle korealaiseen ravintolaan. Soin ensimmaisen kerran elamssani osterin ja vaikka maku ei ollut kovin kamala, oli ajatus osterista suussani silti sen verran etova etta en ottanut enaa toista. Ennen kahta mina ja kolme muuta hyvastelimme porukan ja lahdimme kohti bussiterminaalia. Bussini lahti melkein heti kun sain lipun ostettua ja kuuden aikoihin illalla (pienten bussinvaihtosekoiluiden jalkeen) olin jo takaisin koululla. Viimeista kertaa nain vapaaehtoisporukan (tai siis suurimman osan siita) yhdessa mutta olen varma etta tulen tapaamaan viela monia heista tulevaisuudessa uudelleen.
 
Maanantaina englanninopettajamme Mr. Cho paatti vieda meidat laheiseen Mujun laskettelukeskukseen katsomaan lunta!
 
Vuoren juurella koneet puhalsivat tekolunta rinteille jaatavassa ilmassa mutta matkattuamme gondolilla vuoren huipulle saakka, saimme nahda siella myos avian oikeaa lunta. Minulla ei ole kunnon talvivarusteita taalla mukana ja nahkatakki ja tennarit tuntuivatkin melko kylmilta jaisen vuoren huipulla.
 
Saimme kuitenkin hienoja valokuvia ja joimme kuumaa kaakaota ennen gondolimatkaa takaisin vuoren juurelle. Uskon etta etenkin Intanille kokemus oli eksoottinen silla han ei tosiaan ole nahnyt lunta aiemmin. Illemmalla kavimme viela muutaman opettajan kanssa oluella ja kanalla (taalla syodaan aina kanaa baarissa oluen kanssa) ja paasimme nukkumaan vasta melko myohaan.

Viela siis tama viikko eli kaytannossa kaksi paivaa opetusta jaljella. Ajatukseni ovat jo kovasti Suomessa ja olen jatkuvasti levoton. En jaksaisi keskittya taalla enaa mihinkaan silla jahka tulen kotiin, on minulla heti melko paljon aktiviteettia ja tekemista arjessani. Huomenna taalla on illalla viela pienimuotoinen laksiaisjuhla meille ja sitten projekti on ohi. Kirjoittanen viela Suomeen paastyani tai ehka lentokoneessa lisaa tapahtumista ja tuntemuksistani. On ihanaa palata kotiin.

maanantai, 9. marraskuu 2009

Tylsyys ja temppeli

Huomenna alkaa vihdoin taas tavallinen arki, koulu käynnistyy jälleen ja saan palata vielä pariksi viikoksi opetustehtäviin. Kulunut viikko on ollut raskas. Viikko sitten maanantaina koulu suljettiin viikoksi ja tänään on tuon poikkeusjärjestelyn viimeinen päivä. Vihdoinkin. Koska minulla ei ollut varaa matkustella, ovat päivät kuluneet lähinnä tappamalla aikaa, pääosin internetin seurassa. Olen mm. katsonut melkein kolme tuotantokautta South Parkkia ja kaksi elokuvaa.

Tiistaista torstaihin olimme Intanin kanssa koulumme historianopettajan luona vierailemassa. Sielläkin päivät kuluivat lähinnä netissä, sillä hän ei puhu englantia kuin muutaman sanan. Keskiviikkona ja torstaina vietin muutaman tunnin koulumme savityöluokassa viimeistelemässä töitäni, mikä oli melko mukava ja luova tapa tappaa aikaa. Perjantaina vietin tunnin tyhjässä asuntolassa laulaen ja lauantaiaamuna hyppäsin vihdoin bussiin kohti Musangsan temppeliä.

Koreassa on mahdollisuus kokeilla elämää buddhalaisessa temppelissä ”templestay” ohjelman kautta. Eri temppelit ympäri Koreaa ottavat vierailijoita yhden vuorokauden tai muutaman päivän ajaksi pientä korvausta vastaan. Valitsin Musangsan temppelin siksi koska sinne ei ole älyttömän pitkä matka ja koska temppeli on kansainvälinen, eli kielenä toimii englanti. Alunperi olin hyvinkin innostunut templestaysta, mutta nyt koska takanani oli viikko tylsyyttä ja oman pään sisällä olemista muutenkin, tuntui temppeliin lähtö jopa hieman ahdistavalta.

Paikalla piti olla ennen klo 15 mutta saavuin temppelille jo klo 13 tienoilla. Reitti ei ollut helppo. Ensin piti matkustaa bussilla Daejonin kaupunkiin, ottaa taksi bussiasemalta juna-asemalle, ottaa toinen bussi juna-asemalta lähelle Musangsaa ja päätepysäkiltä ottaa jälleen taksi temppelille. Kun saavuin paikalle, minulle näytettiin huoneeni jonka tulisin jakamaan toisen vieraan kanssa. Huone oli tilava ja siellä oli myös oma kylpyhuone. Tämän jälkeen menimme vaatevarastoon ja sain asukseni harmaat väljät pussihousut ja harmaan liivin. Meitä oli opastettu ottamaan mukaan pitkähihainen t-paita jota pidettiin liivin alla. Aikaa oli vielä kosolti joten ehdin ottaa pienet päiväunet huoneessani.

 

Ennen kolmea sain kämppäkäverin. Korealainen keski-ikäinen nainen joka asuu Los Angelesissa. Hän on buddhalainen ja oli tietenkin usein vieraillut eri temppeleissä. Tämäoli kuitenkin hänen ensi kertansa Musangsassa. Kävi ilmi että hän oli sunnuntaina ajamassa etelään, kohti Hwaeomsan temppeliä ja että kouluni olisi matkan varrella. Pääsisin siis hänen kyydissään Musangsalta takaisin koululle!

Kolmelta kokoonnuimme Zen-huoneeseen.

 

Siellä tummaihoinen munkki kertoi meille buddhalaisuudesta ja temppelin ohjelmasta. Osallistumassa tänä viikonloppuna oli (temppelin munkkien ja nunnien lisäksi) minä, lämppäkaverini Su In ja USAlainen Jennifer. Munkki kertoi meille miten buddhalaisuudessa on tarkoitus päästä vapaaksi maallisten asioiden ja itse asiassa kaikkien asioiden haluamisesta ja harjoittaa ns. ”en tiedä” -mielentilaa missä ei ole mielipiteitä. Hän antoi esimerkin siitä että esim. elokuvien katselussa ei sinänsä ole mitään pahaa (eikä hyvää) mutta heti kun meille kehittyy tarve katsella elokuvia, tulemme onnettomiksi jos emme näe niitä. Siitä syystä tie onneen ja rauhaan käy sen kautta että meillä ei ole mitään tarpeita, eikä edes varsinaista identiteettiä sillä kaikki on yhtä samaa maailmaa. Hän neuvoi meitä myös miten kumarretaan buddhalle tullessamme huoneeseen missä on buddhaveistos ja myös miten kumarramme temppelin edesmenneen perustajan ja opettajan kuvalle.

(Video oikeaoppisesta kumartamisesta löytyy osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=3sTpXDY_xss)

Munkki myös neuvoi meitä että meditaation aikana meidän tulisi esittää sisäänhengittäessä itsellemme kysymys ”Kuka minä olen?” ja uloshengittäessä vastata siihen ”En tiedä”. Pääasia on välttää se että mielemme lähtee harhailemaan ja keskittyä sen sijaan kyseiseen hetkeen ja tilaan.

Klo 16.30 oli maukas illallinen (mm. tummaa paahtoleipää ja cheddaria!!!) ja klo 18 kokoonnuimme buddhahuoneeseen mantraamaan. Mantra kesti n. 40 min. ja sisälsi erilaisia ”lauluja” koreaksi ja englanniksi jotka saimme lukea meille osoitetuista vihkosista. Lauluihin kuului myös tietty määrä kumarruksia.

(Heart Sutra -mantra jonka lauloimme englanniksi löytyy osoitteesta http://www.fraughtwithperil.com/blogs/rbeck/archives/000610.html rullaa alas kuvan kohdalle, mantran teksti on kuvan ympärillä. Sivulla on myös linkki mantran kuuntelemisen)

Seitsemältä menimme takaisin Zen-huoneeseen jossa oli istumameditaation aika. Käytännössä tämä tarkoittaa site että istumme ringissä kasvot seinään päin risti-istunnassa 40 min. kerrallaan liikkumatta. Tehtävä ei ollut helppo mutta selvisin siitä kunnialla. Klo 19.40 menimme Jenniferin ja Su Inin kanssa hetkeksi teehuoneeseen jutustelemaan ja yhdeksältä illalla oli aika käydä nukkumaan.

Nukuin levottomasti. Herätys oli klo 3.00 aamulla ja ohjelma alkoi klo 3.25 Zen huoneessa jossa teimme 108 kumarrusta. (Tänään sattuu reisiin) Klo 4.00 menimme jällee buddhahuoneesen mantraamaan puoleksi tunniksi. Tämän jälkeen klo 4.40 oli taas istumameditaation aika Zen-huoneesa. 40 minuuttia istumista, 10 min. tauko ja jälleen 40 min. istumista. Klo 6.05 oli aamupalan aika. En tullut läheskään täyteen pienestä määrästä riisipuuroa ja tofua mutta jo klo 6.30 oli aika tehdä töitä. Sain tehtäväkseni mopata asuntolan portaat. Alakerrassa Jennifer jynssäsi vessoja. Klo 7.20 kokoonnuimme ruokalaan. Esittelimme itsemme, joimme teetä, jonka kylkiäisenä saimme taas mm. hyvää paahtoleipää ja hedelmiä ja keskustelimme vapaasti aina aamukahdeksaan saakka.

Kahdeksan jälkeen Su In joutui lähtemään ja minä lähdin hänen kanssaan saadakseni kyydin takaisin koululle. Jouduin siis jäämään paitsi muutamasta aktiviteetista temppelissä mutta ehkäpä ensi kerralla minulla on aikaa osallistua myös niihin.

(Koko ohjelma ja tietoa Musangsan temppelistä löytyy osoitteesta http://www.musangsa.org/english/sub04/sub04_4.php)

Puoli kymmeneltä aamulla olin jo takaisin Anseongissa. Kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja läksin takaisin koululle. Kymmeneltä olin jälleen tyhjässä asuntolassa. Intan lähti viikonlopuksi Seouliin joten olin todellakin ainut ihminen koko tontilla. Päivä oli tylsyyden huippu. Olin liian levoton ottamaan edes päiväunia joten istuin lähinnä koko päivän yksin huoneessani ja surffasin netissä. Illalla englanninopettajamme tuli hakemaan minut illalliselle. Intan tulisi koululle vasta maanantaina joten vietin yön yksin aution koulun tyhjässä asuntolassa. Olo oli ankea.

Tänään kuitenkin heräsin hyvillä mielin pitkien yöunien jälkeen sillä tänään oppilaat tulevat takaisin koululle ja tavallinen arki alkaa jälleen! Mieltäni piristää myös se että kahden viikon kuluttua olen jo mukavasti kotona Suomessa ja koko tämä reissu on enää vaan muisto hyvin kummallisista kolmesta kuukaudesta elämässäni :)

 

maanantai, 2. marraskuu 2009

Sikainfluenssa

Tana aamuna lahdin kirkkain mielin jalleen kavelylle Anseongiin lahettamaan postikortteja ja ostamaan kahvia ja deodoranttia. Takaisin tullessani koordinaattorimme tuli minua autolla vastaan ja poimi kyytiinsa ja toi minut takaisin koululle. Han kertoi etta koulu tullaan sulkemaan taksi viikoksi. Jo neljalla oppilaalla on sikainfluenssatartunta koulun sisalla, joten heidat kaikki lahetetaan koteihinsa ensi maanantaihin saakka. Opettajat jaavat koululle tyoskentelemaan koko viikoksi mutta tietenkaan minulle eika Intanilla ole opetusta.

Saamme jaada koululle jos haluamme, mutta ruokailu tulee olemaan vaikeaa, silla koulun ruokala on luultavasti kiinni eika taalla muutenkaan ole yhtaan mitaan tekemista kun koko koulu on tyhjillaan. Yksi vaihtoehto on matkustaa Koreassa viikon ajan mutta rahani alkavat olla sen verran loppu etta taman viikon matkustelu veisi ison osan joulukuun vuokrarahoista... Yritan viela toipua ensijarkytyksesta ja sopetua tilanteeseen. Talla hetkella vain haluan tulla takaisin kotosuomeen enemman kuin koskaan aiemmin.

Muutaman tunnin, epätoivoisen seinääntuijottelun ja kavereille chatissa vuodattamisen jälkeen  tilanne alkoi onneksi näyttää jo valoisammalta. Kuten Koreassa tapana on, täällä pidetään vieraista viimeisen päälle huolta. Joskus se menee liiallisuuksiin asti eikä saa olla hetkeäkään rauhassa, mutta toisinaan se on todella hyödyllistä.

Koska asuntola on tyhjä, meille järjestettiin pieni huone toisesta rakennuksesta jossa meillä on Intanin kanssa oma suihku (jossa on jatkuvasti lämmin vesi) ja oma nettiyhteys. Saan siis vihdoin oman läppärini nettiin omasa huoneessani! Normaalisti käymme asuntolan suihkuissa kilpaa 30 muun tytön kanssa ja lämmintä vettä tulee aamulla vain tunnin verran joten aamuseitsemältä on pakko nousta jos haluaa lämpimän suihkun. Nettiyhteys on yleensä ainoastaan päärakennuksen opettajanhuoneessa ja atk luokassa missä on aina paljon muitakin ihmisiä. Opettajamme tarjosi meille juuri illallisen kaupungilla ja osti meille aamupalatarpeet kaupasta joten voimme herätä milloin huvittaa ja surffailla netissä aivan niin kauan kuin haluamme!

Näin siis tämä yö. Loppuviikon saamme viettää (jos emme matkusta minnekään) kahden opettajistamme luona jotka asuvat kimppakämpässä ja he tarjoavat meille myös kaikki ruuat. Joten tämä viikko ei puitteiden puolesta näytä enää niin synkältä. Pakko myös mainita miten paljon piristi se että sain vuodattaa pahaa oloani Suomen ystäville chatin välityksellä. Ehkä tästä viikosta selvitään :)

sunnuntai, 1. marraskuu 2009

Niin se aika menee

 Yöllä satoi vettä ja ulkona kävi kova tuuli. Ilma oli lämmin ja kostea, joten jätimme ikkunan huoneessamme oli puoliksi auki. Heräsin yöllä vieressäni kolisevaan oveen joka liikkui ikkunasta tulevan tuulen voimalla. Siirsin tuolin oven eteen estämään sen liikkumista ja jatkoin uniani. Aamulla sade oli lakannut ja ruskan peittämien vuorenhuippujen ympärillä leijaili tiheä sumu. On sunnuntaiaamu 1.11.09. Viime yö oli siis Halloween :)

 
Viikonloppu koululla. Ei mitään tekemistä mutta vihdoinkin aikaa levätä. Osa vapaaehtoisista kokoontui Busanissa Halloween-naamiaisten merkeissä, mutta minulla alkaa käydä rahat sen verran vähiin etten voi enää matkustaa joka viikonloppu. Vielä kolme viikkoa jäljellä ja 9 viikkoa jo takana. Aika menee yllättävän nopeasti. Jos kaikki menee suunnitemien mukaan, vietän ensi viikonlopun Musangsan buddhalaisessa temppelissä, tutustuen paikallisten munkkien kanssa temppelin elämään ja rutiineihin kahden päivän ajan. Temppeliin piti lähettää hakemus jonka tein jo viikko sitten, mutta en ole saanut vielä vastausta. Kahden viikon päästä kokoonnumme vapaaehtoisten kanssa viimeistä kertaa yhteen, Gwangjuun ennenkuin projektimme loppuvat ja kaikki lähtevät takaisin kotimaihinsa.
 
Ikävä kotiin on jo kova. Huomaan käyväni yhä levottomammaksi mitä lähempänä kotiinpaluu on. Alan jo orientoitua mielessäni takaisin suomalaiseen arkeen. Sääolosuhteisiin, bänditreeneihin, studioon menemiseen, keikkailuun, ystävien näkemiseen, työnhakuun, suomalaiseen ruokaan, sängyssä nukkumisen ja siihen että saan taas olla rakkaani kainalossa ja silitellä kissoja :) Täällä ollessani olen todella oppinut arvostamaan suomalaisuutta ja sitä elämää mikä minua kotona odottaa.
 
Mutta myös täällä sattuu ja tapahtuu. Reilu viikko sitten vietimme Intanin kanssa iltapäivän Nicolaksen (englanninopettajaparini) ja hänen vaimonsa ja tyttärensä luona. Söimme lounasta yhdessä, kävimme kävelyllä ja puhuimme paljon Aasialaisen ja länsimaalaisen kulttuurin välisistä eroista. Koska minä ja Nicolas olemme Suomesta ja Kanadasta ja hänen vaimonsa ja Intan taasen Koreasta ja Indonesiasta, oli kulttuurien välinen vertailu todella mielenkiintoista. Aasialainen yhteisöllisyys vastaan länsimaalainen individualismi. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.
 
Kuvassa Nicolas sytytti juuri tulen talonsa alle. Kyseessä on siis perinteinen korealainen lattialämmitys, eli ondol, jossa tuli lämmittää sementtilattian.
 
Viikko sitten viikonloppuna koulu oli taas kiinni, mutta meillä ei Intanin kanssa ollut mitään suunnitelmaa minne mennä. Onneksemme koulun juhlissa oli vierailemassa myös erään täältä jo valmistuneen pojan isä, joka halusi kutsua meidät perheensä luo Seouliin viikonlopuksi. Hänen poikansa on tällä hetkellä Intiassa, mutta hänellä on 15 vuotias tytär joka asuu vielä kotona vanhempiensa kanssa. Heillä oli myös kaksi aivan hurmaavaa pientä koiranpentua ja minä ja Intan saimme molemmat oman huoneen missä nukkua.
 
Saavuimme heidän luokseen perjantai-iltana ja lähdimme suoraa päätä syömään illallista. He halusivat viedä meidät paikalliseen suosittuun sushiravintolan kokemaan korealaista kulttuuria. Minähän en pidä juurikaan kalasta ja vielä vähemmän raa'asta kalasta, mutta kaikkea pitää kokeilla joten en laittanut vastaan. Ravintolan alakerrassa oli iso kalatori, missä oli erilaisissa säiliöissä mitä kummallisempia mereneleviä; eri kokoisia ja värisiä kaloja, katkarapuja, mustekaloja, kalmareita ja vaikka mitä. Haju oli etova ja vaikka merenelävät ovat mielestäni hyvin epäsympaattista sakkia, minun tuli jostain syystä sääli kaikkia tankkeihin ahdettuja limaisia olentoja. Isäntämme valitsi meille puolestamme suuria katkarapuja ja muutaman kalan ja jatkoimme matkaa yläkerran ravintolaan.
 
Perheen lisäksi mukanamme oli myös neljä Intiassa olevan pojan ystävää, jotka myös olivat aikoinaan valmistuneet koulustamme. Korealaiseen tapaan istuimme lattialle matalan pöydän ääreen.”Relax!” sanoi isäntämme minulle kun näytin ilmeisesti melko kauhistuneelta kalatorin jäljiltä. Maistoin kiltisti molempia raakoja kaloja jotka tuotiin eteemme paloiteltuna mutta keskityin syömään pääosin kypsennettyä ruokaa. Aterian jälkeen menimme vielä Seoulin poikki kulkevan Hangang-joen rannassa sijaitsevaan baariin juomaan teetä ja kaakaota. Kello lähestyi jo puoltayötä ja väsy alkoi painaa. Vihdoin pääsimme nukkumaan mutta seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuyhdeksältä...
 
Kävimme lähellä Pohjois-Korean rajaa, piipahdimme katsomassa presidentin taloa, söimme lounaaksi nuudeleita ja lisää mereneläviä (mm. simpukoita, yäk) ja kävimme myös Seoulissa olevan moskeijan luona missä Intan kävi rukoilemassa. Kolmelta tulimme takaisin asunnolle ja saimme levätä pari tuntia. Itse käytin ajan lähes kokonaan postikorttien kirjoittamiseen.
 
Illemmalla söimme illalliseksi bulgogia, (naudanlihsuikaleita) joka vihdoin oli myös minun makuuni. Menimme myös elokuviin katsomaan District 9 leffan joka oli mielestäni hyvä. Vaikka elokuva oli täynnä toimintaa ja Science Fictionia, vetosi se voimakkaasti tunteisiini varmaankin omasta mielentilastani johtuen. Jotenkin oli hyvin helppo samaistua henkilöön joka joutui muukalaisten keskuuteen kauaksi omasta yhteisöstään. Elokuvateatteri oli hyvin samanlainen kuin kotona Helsingissä, ja elokuvan loputtua hätkähdinkin hieman kun ympärilläni olevat ihmiset eivät olleetkaan vakoisia eivätkä puhuneetkaan suomea.
 
Loppuillan vietimme keskustellen perheen isän ja tyttären kanssa. Tytär on lukion ensimmäisellä luokalla ja hän herää joka aamu seitsemäksi kouluun. Koulu loppuu viideltä, jonka jälkeen kuudelta hänellä alkaa yksityisopetus matematiikassa ja englannissa. Nukkumaan hän pääsee puolenyön jälkeen ja taas aamulla aikaisin ylös. Kuten sanottua, tämä on hyvin tavallista Koreassa. Kun kerroin heille miten Suomessa opiskellaan max. 8h päivässä, jonka jälkeen lapset ja nuoret viettävät iltansa useimmiten heille mieluisten harrastusten parissa, sanoi perheen isä minulle että sinä elät utopiassa. Tosin, koulu jossa täällä työskentelen poikkeeakin suuresti Korean normaalimallista. Vaikka täällä oppilaat eivät opiskele senkään vertaa kuin Suomessa vaan keskittyvät melkein yksinomaa omiin harrastuksiinsa. Toivotin perheen tyttären hyvin tervetulleeksi Suomeen vaihto-oppilaaksi :)
 
Sunnuntaina perhe meni aamulla kirkkoon ja he veivät meidät siksi ajaksi opastetulle kierrokselle Changdeokgungin palatsiin.
 
Nykyään palatsi on tyhjillään ja avoinna ainoastaan turisteja varten. Olimme Intanin kanssa väsyneitä ja kierros kesti 1,5 tuntia. Kun tulimme kuningasparin makuuhuoneen kohdalle, Intan ihmetteli että mitenkähän korealaiset rakastelevat, koska he nukkuvat kovalla lattialla. Hän lisäsi vielä että ehkä siksi korealaisten naisten takamus on niin litteä :D Kierroksen jälkeen lähdimme kohti bussiasemaa ja matkasimme takaisin koululle.
 
Kulunut viikko on mennyt nopeasti. Maanataina kävelin viiden kilometrin matkan Anseongiin ja takaisin. Kävin postissa lähettämässä postikortit ja ostamassa muutamia tarpeellisia asioita, tuliaisia ja naposteltavaa lähinnä. Tosin deodoranttia en löytänyt mistään kaupasta – joko en osaa erottaa purkkia tai sitten korealaiset eivät käytä sellaista. Loppuviikko meni kuin siivillä. Tosin turhauduimme ekaluokkalaisiin joiden motivaatio englannin tunilla on hyvin huono; suurin osa nukkuu tai kieltäytyy tekemästä tehtäviä emmekä etene juuri ollenkaan. Päätimme vaatia heitä tekemään kotitehtävän ensi viikon tunteja varten ja jos se ei olisi tehtynä, ei oppilaan tarvitsisi enää tulla englannintunnille. Toisaalta menettely tuntuu rajulta mutta toisaalta siinä ei ole mitään mieltä miten oppilaat ovat käyttäytyneet tähän mennessä. Toivottavasti pääsemme yhteisymmärrykseen sillä emme halua myöskään olla vihaisia oppilaille. Haluamme vain antaa mahdollisuuden niille jotka todella haluavat oppia ja niiden jotka eivät halua, ei tarvitse enää kiusata itseään eikä meitä tulemalla nukkumaan tunneille.
 
Keskiviikkona tuli ilmi myös ensimmäinen sikainfluenssatapaus tässä koulussa. eräs kakkosluokkalainen poika vietiin sairaalaan ja myös hänen kämppäkaverinsa poistettiin koulun asuntolasta varmuuden vuoksi. Torstaina kaikilla oli hengityssuojat kasvojensa peitteenä mutta perjantaina suurin osa oli jo jättänyt ne pois. Myös meille annettiin hengityssuojat mutta itse uskon enemmän tehokkaaseen käsien desinfiointiin.
 
Perjantaina koululla oli jonkin sortin kirjallisuuteen liittyvä juhla jonne oppilaat olivat valmistelleet näytelmiä, runoja ja musiikkiesityksiä.
Jälleen kerran yllätyin siitä miten lahjakkaita esiintyjiä ja muusikoita monet heistä ovat! Mikseivät he näytä sitä oppitunneilla? Miksi he kieltäytvät tekemään kanssamme teatteria englannintunneilla, kun he ilmiselvästi ovat vapaa-ajallaan kiinnostuneita näyttelemisestä? Temmekö me jotain väärin vai ovatko oppilaat vain siinä iässä että opettajia tulee aina vastustaa?
 
Huomenna ajattelin taas piipahataa Anseongissa lähettämässä postikortteja ja etsimässä deodoranttia. Vielä kolme viikkoa. I can do it.