Jep, pelkasin etta se tulisi ja sehan tuli :D Tai siis yksi sen vaiheista. Eilen illalla itkin kaksi tuntia sita etta ei, en kesta, miksi tulin tanne, kaipaan kotiin, en pysty, kolme kuukautta on liian kauan jne... Kun vihdoin sain unta keskiyon jalkeen, herasin pariin otteeseen valtavaan yskimiskohtaukseen. Etta se niista younista. Mutta kuten tunnettua, aamu on aina iltaa viisaampi. Tiedostan eilisen kohtaukseni olevan normaali osa sopeutumisprosessia. En voi kieltaa kokemiani tunteita mutta ne taytyy silti kasitella jotta niista voi paasta eteenpain.

Edelleen ikavoin kotiin mutta yritan pitaa mielessani etta talla hetkella tama paikka on minun kotini. Talla hetkella nama ihmiset ovat minun perhettani. Kolmen kuukauden ajan tama on minun tyoni. Koska en voi tata asiaa muuttaa, minun on vain otettava siita kaikki mahdollinen ilo irti. asiat voisivat olla pahemminkin. Talla minusta sentaan pidetaan. Tunteeni tulivat pintaan varmasti myos siksi etta en ole ehtinyt viela kunnolla tutustua kehenkaan. Yritan valttaa eristaytymista koska se johtaa pakostakin liian suureen koti-ikavaan. Jos pidan itseni aktiivisena, viihdyn paremmin. Tosin nyt viikonloppuna se on ollut hankalaa koska koululla ei tapahdu mitaan ja yritan levata jotta olisin ensi viikolla terve.

Naita kohtauksia tulee varmasti viela lisaa mutta paasia on tiedostaa mista ne johtuvat eika lannistua niiden alla. Varmasti tulee viela asioita joista tulen olemaan hyvinkin innoissani! Tiedan etta monet ihmiset ovat reissanneet paljon pidempiakin aikoja, mutta minulle tama on ensimmainen kerta joten annan itselleni anteeksi omat sopeutumisvaikeuteni. Parempi myohaan kuin ei millonkaan ja taman reissun jalkeen en kylla ihan helposti valita enaa mistaan kotosuomessa!